Partiokeskustelu

Puhelimeesi on saatavilla monta hyödyllistä sovellusta avuksi matkoillasi. Aivan ensimmäiseksi on hyvä asentaa Google Trips. Google Trips järjestää matkalippusi, hotelli ja muut varaukset omaan matkaasi. Jos omaat gmail-tilin, tiedot haetaan automaattisesti tilille tulleista sähköposteista. Voit myös ladata matkan tiedot puhelimeesi, näin kaikki tärkeät varaustiedot ovat käytettävissä, vaikka verkkoyhteyttä ei olisikaan saatavilla. Google Trips tarjoaa myös vinkkejä kiintoisista kohteista, ravintoloista, hotelleista ja alennuskuponkeja kohteen aktiviteetteihin. Kaikki luonnollisesti linkitettynä Googlen karttoihin. Samassa paketissa tulee myös kattava tietopaketti kohteessa liikkumisessa, rahankäytöstä ja nettiyhteyksistä.

Vaikka Google Trip tarjoaa paljon esittelyjä matkakohteesi paikoista, voit tutustua niihin myös helposti Blink-sovelluksella. Blinkin toiminta periaate on samanlainen kuin Tinderissä eli jokainen kohde esitellään kuvalla ja otsikolla. Voit joko tykätä, laittaa käydyksi tai sitten vain ohittaa kohteen. Tämän jälkeen sinulla on kartta täynnä valmiiksi sinua miellyttäviä kohteita.

Mikäli matkalle on lähdössä useampi henkilö, esim. perheen lomamatkaan, niin loman suunnittelu kannattaa aloittaa Trellon kanssa. Trellossa jokainen asia muodostetaan kortin avulla. Kortit järjestetään listoihin, jotka voit itse määritellä. Ensimmäinen lista on hyvä olla ”Ennen matkaa” tehtävät asiat, kuten matkalippujen ostaminen, hotellivaraukset, passin voimassa olon tarkistus, lemmikin hoidon järjestäminen ja pakkaaminen. Seuraavalle listalle voi laittaa kukin matkustaja haluamiansa vierailukohteita. Ruokapaikoille voi luoda oman listansa. Matkabudjetin laadintaa auttaa Trellon PowerUp nimeltään Costello.
Tässä yksi esimerkki Trellon taulusta, voit halutessasi kopioida sen omiin Trello-tauluihin ja aloittaa oman matkasi suunnittelun.

Viimeiseksi sovellukseksi haluan mainita pakkaus friikin parhaan sovelluksen eli PackPoint-sovelluksen. Tämä sovellus tekee sinulle täydellisen pakkauslistan puhelimeesi.

#matkustus #travel #sovellukset #apps #trello #GoogleTrips #Blink #PackPoint



Artikkelin kuva by JESHOOTS.COM on Unsplash

Johtajan on otettava valta ja käytettävä sitä. Vallalla muutetaan maailmaa.

Kaikki johtaminen on muutosjohtamista. Muutoksen aikaansaamiseen tarvitaan valtaa. Johtajille sitä on useimmiten annettu eniten – mutta ällistyttävän moni jättää valtansa käyttämättä. Maailmassa on järisyttävä määrä sellaisia tyyppejä, jotka kyllä mielellään esittelevät itsensä johtajina ja kertovat Twitter-profiilissaan innostuvansa johtajuuden haasteista, mutta todellisuudessa he tarttuvat vain mukaviin päätöksiin, jättävät ongelmat ratkaisematta, pohdiskelevat tilannetta ansiokkaasti (mutta jättävät kuitenkin tekemättä) tai sysäävät vastuun epäonnistumisesta muille. Nämä tyypit eivät tosiasiassa ole mitään johtajia. Heidän käyntikortissaan – ja valitettavasti myös palkkakuitissaan – sattuu vain lukemaan niin.

Kulttuuriimme on tainnut juurtua, että positiivista vallasta puhumista vältellään ja valtaa avoimesti tavoittelevia pidetään röyhkeinä pyrkyreinä. Niin tein itsekin pitkään. Mitä hölmöyttä! Jokaisen johtajan pitäisi rakastaa ja tavoitella valtaa, koska valta on ainoa keino tehdä hyvää isossa mittakaavassa.

Yhtä selvää on, että vallankäytöstä myös rangaistaan: kun käytät valtaasi ja teet organisaation asiaa edistäviä päätöksiä, se ei voi miellyttää kaikkia. Ei ole päätöstä, jossa joku ei häviäisi. Ei ole päättäjää, jonka tyylistä joku ei pitäisi. Ja silti: se ei saa estää johtajaa käyttämästä valtaa. Siis johtamasta.

Fiksu johtaja jakaa valtaansa myös muille. Työpaikasta riippumatta parhaat tekijät kun ovat niitä, joiden omat arvot kohtaavat työnantajan arvot, ja jotka kokevat saavansa riittävästi luottamusta, vastuuta ja valtaa näiden arvojen mukaisen toiminnan edistämiseen. On silkkaa henkilöstöresurssin tuhlausta, jos johtaja on ainoa, jonka kohdalla nuo tarpeet täyttyvät.

Kaikki johtaminen on muutosjohtamista. Yhtään sellaista johtajaa ei pitäisi palkata, jolla ei ole visiota organisaationsa paremmasta tulevaisuudesta. Ja yhdenkään sellaisen johtajan ei pitäisi antaa jäädä, joka ei käytä valtaansa sen vision toteuttamiseksi.

(Pari viikkoa sitten pääsin juttelemaan ylioppilaskuntien johtajien kanssa johtamisesta. Puhuin kahdeksasta sellaisesta johtajuuteen liittyvästä tosiasiasta, jotka liian harvoin sanotaan ääneen – mutta jotka kannattaa tunnustaa, jotta johtajana pärjää ja jaksaa paremmin. Kokosin nuo ajatukset myös kahdeksaksi tekstiksi. Tässä on niistä ensimmäinen.)

Partiolippukunnille on oman toiminnan arvioimiseen kehitetty vuosien varrella erilaisia työkaluja. Useimmat näistä työkaluista ovat kohtuullisen järeitä, eli niiden käyttämiseen palaa useampi tunti aikaa. Valitettavan usein mittaamisen jälkeen, ei ole enää resursseja jäädä pohtimaan mittauksen tuloksia ja miten toiminnan laatua voidaan kehittää eteenpäin.  Toiminnan kehittämisessä mittausvaihe tuntuu olevan ylikorostettu ja yleensä hommat jäävätkin vain siihen vaiheeseen.

Toinen ongelma on että mittaus ei tavoittaa vain välillisesti kohderyhmää. Ajatellaan että lapsilta on vaikea kerätä luotettavaa palautetta, joten luotetaan ryhmänjohtajien tai heidän pestaajiensa käsitykseen toiminnasta. Jonkin verran voidaan käyttää toimintalukuja, joita kirjataan ryhmänjohtajien toimesta muistinvaraisesti ylös.

Kolmas haaste käytetyissä menetelmissä on, että ne keskittyvät pääsääntöisesti yhdistystoiminnan pyörittämiseen vain noin viidesosa mittauskohteista on suoraan kosketuksessa itse partiokasvatukseen. On helppo luoda mittauskohteita yhdistystoiminnan arjesta (paperien pitämisestä järjestyksessä) tai yhdistyksen johtamisesta (vapaaehtoisten aikuisten hyvän fiiliksen ylläpitämisestä). Nämä ovat toki tärkeitä laadullisia kohteita, mutta asettavat lippukunnan toiminnan arvioimisen aika lailla vinoon. Ei ole varsinainen temppu pyörittää menestykästä yhdistystä tässä yhdistysten luvatussa maassa, hyvät pisteet paperin pyörittämisestä eivät takaa kuitenkaan laadukasta partiokasvatusta. Yhdistystoimintaa pitäisikin mitata jollakin yleisellä kaikille suomalaisille yhdistyksille laaditulla työkalulla harvemmalla syklillä ja partiolaisten tulisi keskittyä laadunmittauksessa vain oman partiokasvatuksen laadunmittauksen kehittämiseen.

Kehitin itse tällaisen kevyen version partiokasvatuksen mittaamiseen koulun päättötodistus hengessä. Siinä on kymmenen kohtaa, joita kutakin arvioidaan 1- 10 arvosanoin. Lomakkeen voi täyttää muutamassa minuutissa netissä, jolloin palautetta saadaan kerättyä nopeasti ja laajasti. Tuloksista voidaan helposti laskea keskiarvo, jonka jälkeen voidaan tarkastella huonompia tuloksia ja laatia toimenpiteitä niiden parantamiseksi.  Numerot tuntuvat joillekin olevan pelottava aihe, mutta ne pitää ymmärtää nopean ymmärryksen työkaluksi. On myöskin kiva havaita, kun tehtyjen toimenpiteiden jälkeen numero nousee.

Jos tämäkin kysymyssetti tuntuu liian raskaalta vastailla, voit aina toteuttaa kaupallisesta maailmasta tutun kyselyn, muista tällöin arpoa kiva palkinto vastaajien kesken.

Tässä on linkki tekemääni laatumittariin, voit rauhassa täytellä lomakkeen. Lupaan jakaa riittävästä määrästä tuloksia dataa kaikkien Suomen lippukuntien tilanteesta. Jos haluat lomakkeen oman lippukuntasi käyttöön täytä tämä lomake, niin kopion lomakkeen käyttöösi ja annan ohjeita mm. keskiarvojen laskemiseen.

Muokattu: Palautteen perusteella tein myös apukysymyksillä rakennetun kyselyn, pääset tutustumaan siihen täältä. Myös yksi oleellinen kysymys eli kasvatustavoitteet oli tippunut ensimmäisestä versiosta, nyt se on lisätty.

Viikonlopun Ko-Gi-seminaarissa juttelimme niistä asioista, joista johtajat eivät yleensä puhu ääneen. Uupumisesta, muiden harrastusten jäämisestä, omien ja organisaation arvojen kohtaamattomuudesta, läheisten lyömisestä laimin. Riittämättömyydestä ja riittämättömyyden tunteesta – olipa kyse sitten ajasta tai osaamisesta. Lopuksi kirjoitimme suurimman omaan johtamiseemme juuri nyt liittyvän pelkomme tai huolemme lapulle ja poltimme sen leirinuotiossa.

Olenko antanut puheenjohtajan tehtävästä liian helpon kuvan? kirjoitin omaan paperiini. Lappu hävisi tuleen, kysymys ei.

Tässä takkatulessa paistettiin vain makkaraa ilman käsiä, ei paljastuslappuja.

Olen ollut nyt pian kolme vuotta mulle maailman ihanimmassa partiopestissä, ja olen alusta asti halunnut kertoa siitä myös muille. Siksi olen facebookkaillut #puheenjohtajaelämästä sekä puheenjohtaja– että omassa profiilissani, instannut ja jonkin verran blogannutkin. Kun noita sivuja katsoo, näkee juhlia, iloitsemisia, kiitoksia, onnistumisia, partiokavereita, hyviä uutisia ja hymynaamoja.

Kun partiokalenteriani katsoo, näkee tapaamisia, palavereita ja kokouksia. Niiden aiheena ovat yleensä ongelmat. Eikä pidä käsittää väärin – rakastan ongelmia! Rakastan niitä siksi, että kun on ongelma, sitä voi ryhtyä ratkomaan. Puheenjohtajan pestissä ongelmat liittyvät yleensä rahaan, työntekijöihin, sidosryhmiin, päätöksentekoon ja luottamukseen. Niiden mittakaava on sellainen, kuin Suomen suurimman nuorisojärjestön, parhaimmillaan lähes kymmenen miljoonan euron vuosibudjetin ja kolmenkymmenen työntekijän työnantajan kohdalla voi odottaakin olevan. Ei siis aivan mitätön.

Mittakaava ja asioiden luonne tekevät näistä ongelmista ja niiden ratkomisesta useimmiten sellaisia, ettei niistä voi julkisesti puhua. Puheenjohtajana olen käyttänyt absoluuttisesti eniten, arviolta noin 80 prosenttia, ajastani sellaiseen työhön, mikä ei sellaisenaan näy hallituksen tai toimiston ulkopuolelle – eikä ihan aina heillekään. Näihin vuosiin on mahtunut muun muassa vaikeita sopimusneuvotteluja, ikävien ja iloisten henkilöstöpäätösten tekemistä, organisaatiomuutosten pyörittelyä ja toteuttamista, satojen tuhansien suuruisia talousleikkauksia, viitisentoista rekrytointiprosessia, yhteistyökumppaneiden vakuuttamista, partion sisäisen luottamuksen rakentamista ja vahvistamista, partiolle tärkeiden asioiden lobbaamista sidosryhmille, avun pyytämistä toisilta sidosryhmiltä. Ihmisten, rahan ja toimintojen priorisointia. Aika monta paperia, joiden yläreunassa lukee luottamuksellinen ja aika monta keskustelua, joiden ajaksi ovea ei voi jättää auki.

Pestin sisällön lisäksi toinen ääneen lausumaton asia on puheenjohtajan tehtävässä vaadittava osaaminen. Ei tämän kokoiseen pestiin pidä tulla harjoittelemaan järjestöjohtamista, työnantajana tai esimiehenä toimimista ensimmäistä kertaa – toki voi tulla ja on tultukin, mutta seuraukset eivät ole kovin nättiä nähtävää. Jokaiseen johtamistehtävään kun liittyy vallan lisäksi myös vastuu, ja mitä isompi tehtävä on, sitä isompi on myös vastuu. Minä koen, että SP:n puheenjohtajana olen vastuussa toiminnanjohtajalle ja toimiston väelle, hallitukselle ja muille luottiksille, piireille ja lippukunnille, rahoittajille ja sidosryhmille. Juuri tässä järjestyksessä. Olen vastuussa siitä, että ymmärrän vastuuni ja osaan hoitaa tämän homman. Olen vastuussa siitä, että heillä on hyvä ja turvallinen fiilis tulevaisuudesta, että he voivat luottaa minun näyttävän suuntaa ja perustelevan sen. Olen vastuussa siitä, että tunnen pelikenttäni ja tiedän, miten siellä pelataan ja voitetaan.

Kun aloitin tässä pestissä, osasin jo aika paljon. Partiossa olin toiminut suurimman piirin johtajana ja partioneuvoksena neljä vuotta, keskikokoisen piirin kokoisen aluejärjestön johdossa neljä vuotta ja vetänyt muutamia isompia projekteja. Työelämässä olin myös esimiehistellyt ja johtanut isoja kokonaisuuksia useamman vuoden. Osasin siis vähintäänkin perusasiat suuren organisaation ja valtakunnallisen järjestön johtamisesta, työnantajana toimimisesta ja työlainsäädännöstä, kolmannen sektorin toiminnasta ja toimijoista, enkä ilman sitä pohjaa olisi todellakaan pärjännyt tämänkään vertaa. Opittavaa oli silti hullun paljon, ja on muuten edelleen.

Tähän pestiin kuuluu erottamattomasti muutamia velvollisuuksia, joita ei voi siirtää muille ja jotka on hanskattava itse ensimmäisestä päivästä lähtien. Esimerkiksi toiminnanjohtajan esimiehenä toimiminen, henkilöstöasiat ja merkittävimpien yhteiskuntasuhteiden hoitaminen kuuluvat siihen pakettiin. Kaikkia näitä voi tietenkin hoitaa eri tasolla ja eri intensiteetillä, mutta ne on hoidettava. Itse olen tehnyt sen valinnan, että olen käyttänyt niihin paljon aikaa ja energiaa – siksi, että pidän henkilöstöä ja yhteiskunnallista tunnettuutta yhtenä partion arvokkaimmista pääomista ja siksi, että ne ovat mielestäni tärkeimpiä puheenjohtajan vastuulla olevia tekijöitä nykyisen strategian tavoitteiden saavuttamisessa.

Aiemman kokemuksen kautta hankittu osaaminen ja toimintaympäristön – SP, piirit, sidosryhmät, luottikset ja työntekijät – suht syvällinen tuntemus ovat olleet minulle elintärkeä pohja, jonka päälle olen voinut rakentaa koko ajan uutta osaamista ja ymmärrystä, jota ilman taas en olisi voinut johtaa partiota niin kuin olen johtanut tai saada aikaan niitä asioita, jotka olen saanut. (On luonnollisesti täysin mielipidekysymys, pitääkö mun johtamistapaa tai kauteni aikaansaannoksia hyvinä vai ei.) Ja jälleen: tätä järjestöä voi johtaa myös ilman aiempaa kokemusta ja osaamista vastaavanlaisista tehtävistä. Minusta se ei vain ole millään tavalla viisasta. Olen nähnyt vähän liikaa ja liian läheltä niitä arpia, joita edelliset kerrat ovat jättäneet niin työntekijöihin, luottamushenkilöihin kuin vaikkapa piirien ja SP:n välisiin suhteisiin. Niitä arpia on muuten jäänyt – ehkä kaikkein eniten – itse johtajiinkin. Ei kenenkään ole hyvä olla tehtävässä, johon oma osaaminen ei riitä ja jota toiset eivät luota sinun hallitsevan.

* * *

Olenko antanut puheenjohtajan tehtävästä liian helpon kuvan?
Niin kirjoitin pelkolappuuni eilen ja sitä olen miettinyt tänä syksynä tosi paljon. Olenko tehnyt tälle pestille ja järjestölle karhunpalveluksen, kun olen kertonut puheenjohtajahommista vain kevyet puolet? Olisiko pitänyt jättää kokonaan kertomatta? Jälkimmäiseen en usko, mutta ehkä olisin voinut kertoa siitä todellisemmasta, ja ajoittain aika paljon raskaammasta puolesta edes jotakin – sellaisia reunoja, jotka eivät riko luottamuksellisuutta tai aseta toisia ihmisiä hankaliin tilanteisiin. Ilman niitä mielikuva tästä pestistä kun ei ole lähelläkään kokonaista ja totta. Kaikkien osapuolten edun nimissä sen olisi kuitenkin syytä olla sitä silloin, kun tälle tehtävälle valitaan seuraavaa hoitajaa – eli juuri nyt – sillä sehän tehdään kuitenkin pitkälti pestistä olevien mielikuvien perusteella.

Monta asiaa olisin voinut tehdä puheenjohtajahommissa paremmin ja eri tavalla, mutta harvaa niistäkään tosissani kadun. Tämä viestinnän vajavaisuus taitaa olla niistä kaduttavista suurin.

Annoin jo yhden äänestyssuosituksen: Äänestä nuorempaa, tai näidenkin vaalien jälkeen kuntia johtavat keski-ikäiset miehet.

Nyt annan toisen: Äänestä ehdokasta, joka pärjäisi valtuustossa. Hyvästä – tai edes hyvännäköisestä – tyypistä ei nimittäin ole vallankäyttäjänä mitään iloa, jollei hän osaa tai halua sitä valtaa käyttää. Sellaista tyyppiä äänestäneen ääni menee hukkaan.

Itse ajattelen ehdokkaan valintaa vaaleissa pitkälti samalla tavalla kuin valitessani työntekijää: yritän saada selville, onko hänellä edellytykset hoitaa homma kotiin niin työntekijänä kuin työyhteisön jäsenenä. Onko hänellä näyttöä aiemmasta aikaansaamisesta, tuloksekkaasta yhteistyöstä erilaisten ihmisten kanssa, hakemansa työn kaltaisten tehtävien ymmärtämisestä ja haltuunotosta? Tämä on tärkein kysymys etenkin silloin, kun työnantajalla on pienet resurssit, eikä virherekryihin ole varaa. Tai silloin, kun äänestäjällä on vain yksi ääni, ja hän haluaa sijoittaa sen fiksusti ja tuottavasti.

Siksi olen kehittänyt Täydellisen Kuntavaaliehdokkaan Löytämisen Kaavan, olkaapa hyvät!

Neljä kysymystä, joihin vastaamalla löydät itsellesi täydellisen kuntavaaliehdokkaan:

Etsi ensin omiin taustakriteereihisi – esimerkiksi ikä, sukupuoli, puolue tai puolueet, tukanväri tai koira-/kissaihmisyys – sopivat ehdokkaat. Vertaile heitä sen jälkeen neljän kysymyksen avulla. Kysymykset ovat tärkeysjärjestyksessä.

1. Jaatteko saman arvopohjan?
2. Onko hänellä näyttöjä onnistumisesta samantyyppisissä tehtävissä?
3. Onko hänellä vakuuttava näkemys siitä, millä tavoin kotikuntaasi tulisi johtaa?
4. Jaatteko suunnilleen saman näkemyksen siitä, mihin suuntaan kotikuntaasi tulisi kehittää?

Tadaa – olet löytänyt itsellesi Sen Oikean!

Tässä vielä pidempi versio Täydellisen ehdokkaan löytämisen kaavasta:

1. Jaatteko saman arvopohjan?

Pidättekö samoja asioita tärkeinä? Miten ehdokkaan vaalikoneisiin ja sivuilleen listaamat arvot ovat näkyneet hänen aiemmissa toimissaan? Kykeneekö hän konkretisoimaan arvojaan vaiko vain käyttämään niitä näteissä korulauseissa ja pontevissa puheissa? Onko hän kanssasi samaa mieltä perustavaa laatua olevista ihmisoikeuskysymyksistä, vaikkei niistä valtuustossa päätetäkään?

2. Onko hänellä näyttöjä onnistumisesta samantyyppisissä tehtävissä?

Tässä vaiheessa joku yleensä huutaa väliin, että kysymyshän suosii istuvia valtuutettuja, tilaa tuoreille voimille! Höpöjuttuja. Samantyyppiset tehtävät eivät tarkoita samoja tehtäviä.

Valtuustotyössä tarvitaan esimerkiksi neuvottelu- ja viestintätaitoja, kykyä hahmottaa laajat kokonaisuudet, erottaa olennainen ja rakentaa eri tavoitteet yhdistäviä ratkaisuja yhdessä. Näitä taitoja on kuka tahansa suomalainen voinut kerryttää esimerkiksi työelämässä tai toimimalla järjestöissä (omat lempparini partio ja Lukiolaisten Liitto antavat aktiiveilleen keskivertovaltuutettua paremman osaamisen jo ennen äänestysikää). Jos ehdokkaalta taas puuttuu kokonaan kokemus yhteisten asioiden ajamisesta ja yhdessä tekemisestä: en suosittele äänestämään.

Kannattaa muistaa, että pelkkä titteli tai merkintä CV:ssa ei merkitse vielä mitään. Nuorisovaltuutettukin on voinut olla huono nuorisovaltuutettu tai johtaja jättää johtamatta. Ota siis selvää, googlaa ja kysele ehdokkaasi kanssa aiemmin tehneiltä!

3. Onko hänellä vakuuttava näkemys siitä, millä tavoin kotikuntaasi tulisi johtaa?

Seuraavaksi vastataan kysymykseen miten. Miten kotikuntaasi johdetaan parhaalla mahdollisella tavalla? Jatkuuko valtuuston – kaupungin ylimpien päättäjien – toiminta ennallaan, jos ehdokkaasi valitaan?

Jos olet nykymenoon tyytyväinen, hyvä. Jos taas uskot, että paremminkin voisi olla, etsi uudistajia. Etsi niitä ehdokkaita, joilla on ajatuksia esimerkiksi päätöksenteon viestinnän, avoimuuden ja osallistamisen kehittämisestä. Ja jälleen: etsi ehdokkaita, joilla on näyttöjä siitä, että he kykenevät maalailemallaan tavalla toimimaan. Ei ole esimerkiksi kovin uskottavaa hehkuttaa aktiivisen someviestinnän merkitystä, jos itsellä on parisataa seuraajaa Twitterissä ja blogihistoriaa vain vaalikampanjan ajalta. Tai puhua kaupunkilaisten kuuntelemisen ja osallistamisen puolesta, jos vain, no, puhuu itse.

Jatkokautta hakevilta ja suuria toimintatapauudistuksia lupailevilta kannattaa kysyä: Mikset tehnyt tätä jo aiemmin?

4. Jaatteko suunnilleen saman näkemyksen siitä, mihin suuntaan kotikuntaasi tulisi kehittää? 

Valtuustossa istutaan neljä vuotta ja päätetään sadoista asioista. Siihen suhteutettuna on aika sama, mitä ehdokkaasi ajattelee yksittäisestä tienpätkästä, ratikkalinjasta tai lentokentästä. Yhden asian äänestäjä tulee pettymään monta kertaa, jollei ehdokasta valitessaan kiinnitä huomiota kuin yhteen mielipiteeseen. Se ehdokas kun painaa äänestysnappia valtuustosalissa aika monen muunkin päätöksen kohdalla.

Mieti siis kokonaisuutta. Millaisessa kaupungissa haluat elää, millaisen kaupungin menestymiseen uskot? Valitse ehdokas, jolla on suurin piirtein sama näkemys Helsingin tulevaisuudesta.

Miksi ihmeessä sää lähdit ehdolle, on moni kysynyt. Niin olen minäkin aina välillä, kun vertailen itseäni kanssaehdokkaisiin ja monen huikeaan asiantuntemukseen, tarkasti muotoiltuihin vaaliteemoihin ja aktiiviseen, massiiviseen kampanjameininkiin. Mullahan ei ole niistä mitään.

Selvisin elämässä aika pitkään ilman puoluepolitiikkaa. Viitisentoista vuotta tein hulluna vapaaehtoistöitä, johdin järjestöjä, yritin vaikuttaa ihmisiin kirjoittamalla. Oli enimmäkseen mukavaa. Ajattelin, että muuttuu se maailma näinkin.

Panostetaanko uusiin yrityksiin vai ulkoilureitteihin? Rakennetaanko lisää pyöräteitä vai leikkiluolia? Annetaanko lupa rokkifestarille vai herättäjäjuhlille? Perustetaanko musiikki- vai matikkalinja? Kirjoitetaanko kyltti suomeksi, ruotsiksi vai englanniksi?

Pienemmällä paikkakunnalla voidaan ehkä valita joko tai. Helsingissä ei voida. Tämä on suurkaupunki, ja suurkaupungin on oltava sekä että -kaupunki.

Halusimme tai emme, suurkaupungissamme Helsingissä on sekä perheellisiä että yksinasuvia, audimiehiä ja fillarikommunisteja, yhteisöviljelijöitä ja erakoita, nuoria ja vanhoja, taloudellisesti huolettomia ja kädestä suuhun eläjiä, paljasjalkaisia ja junantuomia. Niin on ollut aina, ja niin tulee olemaan jatkossakin. Se tarkoittaa sitä, että Helsingistä löytyy myös valtava määrä erilaisia tarpeita, kokemuksia ja lähtökohtia. Ne voivat liittyä periaatteisiin ja arvoihin (”fillaroin, koska se on ympäristöystävällistä”) tai ne voivat olla pakon sanelemia (”tarvitsen auton, jotta pääsen töihin”).

Tämä on lähtöviiva, ja jos lähtöviivalta haluaa päästä kestävällä tavalla eteenpäin, on koneen käyttäjien osattava ottaa huomioon kaikkien tarpeet. Minulle kokoomuksen kaikille hyvä -iskulause tarkoittaa juuri tätä: päättäjinä emme voi rakentaa yhdelle ryhmälle täydellistä kaupunkia, mutta voimme tehdä parhaamme, jotta siitä tulisi kaikille ryhmille mahdollisimman hyvä.

Sloganin toinen osa on tehdään yhdessä. Se ei ole ihan helppoa, kun kaupunkilaisten lähtökohdat ovat niin erilaiset. Jokainen isompaa organisaatiota joskus johtanut tietää, ettei hyvää, kestävää tulosta tehdä käskemällä. Ihmisten on lähdettävä mukaan työhön omaehtoisesti. Ihmisten on voitava kokea, että heillä on mahdollisuus vaikuttaa sekä omaan tekemiseen että yhteiseen lopputulokseen. Parhaiten tämän kokemuksen luomisessa onnistuu se, joka ymmärtää ja hyväksyy johdettaviensa erilaiset motiivit ja osaa vedota niihin. (Partiossa kutsumme tätä arvopohjaiseksi johtajuudeksi.)

Muutama on kysynyt, miksen ole ottanut näissä vaaleissa voimakkaammin kantaa tietyn kohderyhmän, budjettikohdan tai kaupunginosan puolesta – tai toisia vastaan. No, juuri tämän takia. Helsingistä ei tule mustaa eikä valkoista, vaikka kuinka yrittäisin ehdokkaana maalata siitä sellaisen kuvan. Harmaa pukee suurkaupunkia parhaiten, vaikka se olisikin jonkun mielestä tylsää. Onnistunut politiikka ja päätöksentekohan on parhaiden mahdollisten kompromissien sorvaamista, ei yhdellä näkökulmalla jyräämistä. (Tässä muuten syy, miksi en juuri arvosta rasti ruutuun -vaalikoneita. Ei valtuustossakaan paineta nappia ilman keskustelua, vastakkaisten näkemysten fundeeraamista ja juurikin sitä yhdessä tekemistä. Tai ei ainakaan pitäisi.)

Suurin osa meistä helsinkiläisistä osaa elää tässä sekä että -kaupungissamme ihmisiksi – ja nauttii siitä! Pidetäänpä huolta, että niin tekevät myös tulevat kuntapäättäjät.

Mummuni isä Tauno Maaranta oli vuosia mukana Hausjärven kunnallispolitiikassa. Kun Tauno täytti viisikymmentä, hän tuumasi ”nuorempien vuoro” ja lopetti.

Tauno kuoli 1950-luvulla, joten emme koskaan ehtineet tavata. Jos olisimme ehtineet, olisin kehunut. Sillä valtaan pääseminen ja vallan käyttäminen on vaikeaa, mutta kaikkein vaikeinta on luopua vallastaan. Arvostan jokaista, joka siihen kykenee.

Näissä kuntavaaleissa ehdolla on vähemmän nuoria kuin 20 vuoteen. Ehdokkaiden keski-ikä on 50 vuotta. Vuoden 2012 vaaleista se on kivunnut puolentoista vuoden verran ylöspäin.

Ehdokasasettelu vaikuttaa tietysti myös tulokseen. Viime kuntavaaleissa todennäköisimmin valituksi tuli, jos oli viisikymppinen mies. Jos suunta jatkuu samana, näissä vaaleissa todennäköisimmin valituksi tulee vielä vähän vanhempi viisikymppinen mies.

Tästä vaalipäivään asti suurin valta on kuitenkin äänestäjällä. Meillä jokaisella on yksi ääni, jonka voimme antaa kenelle parhaaksi katsomme. Ja jos voisin antaa yhden puoluerajat ylittävän äänestyssuosituksen, antaisin tämän: Älä äänestä keski-ikäistä miestä. Äänestä nuorempaa, naista tai miestä.

(Sori tästä, sedät, mutta tehän tulette pärjäämään vaaleissa joka tapauksessa.)

Ja te puoli elämäänne valtuustoissa viettäneet, jälleen ehdolla olevat konkarit: Ottakaa Taunosta mallia. Ehkä voisitte seuraavien vaalien alla miettiä, olisiko jo aika antaa nuoremmille tilaa. Vallasta luopuminen ei ole helppoa, mutta useimmiten se on tarpeellista ja terveellistä. Myös luopujalle itselleen.

No nyt! Popcornit tulille ja vaalivideoita katsomaan!

Ylen kone julkaistu ja ehdokkaat vaalikiimoissaan, seuraavan kuukauden saa oikein nautiskella Vuoden Myötähäpeä -viikoista.

Kerätään tähän ketjuun Ylen vaaligallerian paskimmat ja hauskimmat videot!

Siispä popparit kaveriksi ja katsomaan kenestä ihan fiksusta kaverista on kameran käydessä tullut tyhjiä korulauseita suoltava tai kantansa epäselvästi muotoileva politikko, kuka maastoutuu taustaan pukeuduttuaan sävy sävyyn seinän kanssa ja kenen video on vähän liian artsy, kun ehdokas ei ole tajunnut tukea kameraa tai tarkistaa kuvakulmaa…

Siinä otteita somefeedistäni sen jälkeen, kun ensimmäiset vaalikoneet aukesivat.

En ole aiemmin ollut ehdolla tai tekemässä puoluepoliittisia vaaleja, mutta eri järjestöjen vaaleissa olen ollut kymmeniä kertoja äänestämässä, ehdokkaana ja valmistelijana. Niihin vaaleihin  on mahtunut loistavia, skarppeja ehdokkaita, jotka ovat todellakin tienneet, mihin pestiin ovat hakemassa ja miten hoitaisivat homman kotiin. On mahtunut surkuhupaisia ehdokkaita, joiden avatessa suunsa muistaa väkevästi, miltä myötähäpeä tai sääli tuntuu. On mahtunut niitäkin ehdokkaita, joiden lipevyys ja kaksinaamaisuus pistää vihaksi. On ollut ehdokkaita, joille vaalit ovat rutiinia, ja on ollut niitä, jotka ääniä laskettaessa oksentavat jännitystään tyttöjenvessassa. On ollut ehdokkaita, jotka kasvavat kampanjansa aikana silmissä ja on ollut niitä, jotka menettävät alun innon ymmärtäessään, kuinka vaativaan tehtävään ovat hakemassa.

Yksi on yhdistänyt kaikkia näitä ehdokkaita ja se on rohkeus. On valtavan iso juttu panna itsensä likoon, astua rivistä esiin ja sanoa, että minua kiinnostaa, olen käytettävissä, asetun ehdolle. Joitakin pelottaa julkisuus, toisia kritiikki, kolmatta kannan ottaminen vaikeissa asioissa, neljättä ehkä oma osaamattomuus.

Useimpia meistä pelottaa myös häviäminen. Kävi vaaleissa miten tahansa, ehdokas häviää aina jotakin. Aikaa, rahaa ja energiaa varmasti. Mahdollisesti myös mainetta, itseluottamusta, yksityisyyttä, läheisiä. Itsekunnioitustakin, jos oikein huonosti käy. Paikkansa menettäviltä voi mennä työpaikka ja iso osa omasta identiteetistä.

Mutta kävi vaaleissa miten kävi, ehdokas myös voittaa aina jotakin. Ehkä uuden luottamustehtävän, julkisuutta, arvostusta, itsetuntemusta. Uusia ystäviä, lisää tietoa ja ymmärrystä. Itsensä.

Minusta on aktiivisen äänestäjän vastuulla, kumpiin hän kiinnittää oman ja muiden huomion: siihen, mitä ehdokas häviää vai siihen, mitä ehdokas voittaa. Ihan sama, puhutaanko yhdistyksen vaaleista, taloyhtiön hallitusvaaleista tai vaikka kuntavaaleista. Vaikket kuuna päivänä kuvittelisikaan äänestäväsi sitä tavoitteissaan haparoivaa ja videolla höpsösti silmiään räpyttelevää ehdokasta, voit silti painaa peukkua, hymyillä rohkaisevasti tai kiittää ehdolle lähtemisestä. Ei se ole sinulta pois. Jos ehdokas kokee saavansa kannustusta ja tukea, hän jaksaa ja haluaa olla parhaimmillaan. Ja parhaimmillaan olevat ehdokkaat – myöhemmin päättäjät – ovat meidän kaikkien etu.

Sitä paitsi: Se sinun mielestäsi surkea ja säälittävä ehdokas voi olla toisen mielestä aivan paras. Katso vaikka vaalipäivänä tulosluettelosta.

1. Helsinkiin voi rakentaa suurmoskeijan, jos siihen ei käytetä kaupungin tai valtion rahaa. Jokseenkin eri mieltä. Lähtökohtaisesti suhtaudun ajatukseen myönteisesti, kaupungissa kaikkia toimijoita on kohdeltava tasapuolisesti. Suurmoskeijan mahdollisesti muilta valtioilta ja tietyiltä islamin suuntauksilta tulevaan rahoitukseen liittyy kuitenkin suuria toistaiseksi selvittämättömiä ongelmia ja seurauksia, joiden takia en olisi valmis tekemään myönteistä päätöstä.

2. Helsingin ei tule tarjota perusterveydenhoitoa kaupungissa oleville paperittomille siirtolaisille. Eri mieltä. Vähintäänkin paperittomilla alle 18-vuotiailla ja raskaana olevilla naisilla tulee olla jatkossakin oikeus perusterveydenhoitoon. Olisin valmis laajentamaan oikeutta muihinkin. Terveydenhoito on paitsi ihmisoikeuskysymys, myös taloudellisesti järkevää. Useimmat sairaudet on halvempaa hoitaa ennen kuin niistä tulee hengenvaarallisia.

3. Yksiöitä pitäisi saada rakentaa ilman rajoitusta, eli vaatimuksesta rakentaa perheasuntoja pitäisi luopua. Jokseenkin samaa mieltä. Kaupungissa on oltava sopivaa tilaa kaikenlaisille perheille – perheasuntovaatimuksesta ei kannata siis luopua kokonaan, mutta niiden määrää pitää reippaasti vähentää. Pienille asunnoille on enemmän kysyntää, yksinasuvien määrä kasvaa koko ajan ja Helsingissä on hullu pula myös vuokra-asunnoista. Lisäksi perhekoot ovat pienentyneet ja pienenevät jatkossakin. Moni yhden tai kahden lapsen perhe elää aivan onnellisena alle 80-neliöisessä kodissa.

3. Ulkoilmakonserteissa tulee saada soittaa musiikkia nykyistä myöhempään vaikka se aiheuttaa melua. Jokseenkin samaa mieltä. Äänet ja yhteisölliset tapahtumat kuuluvat kaupunkikulttuuriin. Ulkoilmakonsertteja järjestetään kuitenkin verrattain harvoin.

4. Kävelykeskustaa tulee merkittävästi laajentaa poistamalla ajokaistoja keskeisiltä kaduilta. Jokseenkin eri mieltä. Ydinkeskustaa tulee kehittää yhä viihtyisämpään ja turvallisempaan – eli autottomaan – suuntaan. Helsingin keskustassa on kuitenkin voitava liikkua sujuvasti autolla, se on liike-elämänkin edellytys. Ajokaistoja voidaan siirtää maan alle. Tukkoinen liikenne ei hyödytä jalankulkijoita, julkisten käyttäjiä, autoilijoita eikä ympäristöä. Keskustatunneli olisi paras ratkaisu. Myös julkisen liikenteen parantaminen ja Überin kaltaisten palveluiden salliminen vähentävät tarvetta auton omistamiseen.

5. Kuntani pitäisi rohkeammin käyttää maiden pakkolunastuksia kaavoituksen vauhdittamiseksi. Jokseenkin eri mieltä. Riippuu täysin lunastettavasta alueesta ja sen käyttötarkoituksesta. Esimerkiksi kaupungistumisen kannalta välttämättömien tiehankkeiden kohdalla voidaan mielestäni käyttää pakkolunastuksia.

6. Kuntalaisten valitusoikeutta kaavoituskysymyksissä tulee rajoittaa. Jokseenkin eri mieltä. Kuntalaisten oikeus vaikuttaa kaavoitukseen ja valittaa päätöksistä on taattava jatkossakin. Useimmiten kyse on inhimillisestä, perustellusta huolesta. On kuitenkin luotava keinoja puuttua ns. ammattivalittajien toimintaan, puhtaaseen kiusantekoon ja pystyttävä katkaisemaan liian pitkiksi venyvät valituskierteet.

7. Kuntani pitäisi luopua vaatimuksesta rakentaa autopaikkoja uusien asuntojen yhteyteen. Jokseenkin samaa mieltä. Nykyinen vaatimus on liian kankea ja yleistävä. Tärkeintä olisi pystyä soveltamaan vaatimusta rakennettavan kohteen ja sijainnin mukaan. Esimerkiksi keskustassa ja opiskelija-asunnoissa autopaikoille on luonnostaan vähemmän tarvetta. Parkkipaikkanormi myös nostaa kohtuuttomasti asuntojen hintaa. Uutta rakennettaessa on katsottava kauemmas tulevaisuuteen: miten esimerkiksi robotisaatio tulee vaikuttamaan autojen määrään ja omistamiseen?

8. Pyörätiet ja jalkakäytävät pitäisi puhdistaa lumesta ja hiekoittaa ennen autoteitä. Jokseenkin eri mieltä. Samanaikaisuus olisi paras vaihtoehto, mutta jos on priorisoitava, valitsen autotiet. Julkinen liikenne kulkee autoteillä. Ei hirveästi lohduta, että pääsee kulkemaan bussipysäkille, jos kulkupeliä ei kuulu. On ikävää, jos joku liukastuu auraamattomalla, hiekoittamattomalla kadulla, mutta auton tai bussin liukastelusta seuraukset ovat vielä ikävämmät. Kävely ja pyöräily ovat hyvää arkiliikuntaa, mutta Helsingin mittakaavassa esimerkiksi töihin käveleminen on mahdollista vain pienelle joukolle.

9. Kunnassani on tärkeämpää huolehtia yksityisautoilun edellytyksistä kuin joukkoliikenteestä. Jokseenkin eri mieltä. Mustavalkoinen vastakkainasettelu liikennekysymyksissä(kin) on epä-älyllistä. Helsinkiä tulee kehittää niin, että sekä jalan, polkien, julkisilla että autoilla kulkijat pääsevät liikkumaan sujuvasti. Ympäristön ja talouden kannalta ihmisten ohjaaminen joukkoliikenteen käyttämiseen on järkevää. Muutos tehdään kannustamalla oikeaan suuntaan esimerkiksi parantamalla joukkoliikennettä ja siirtämällä iso osa autoista maan alle keskustatunnelin kaltaisten ratkaisujen myötä.

10. Kirjastojen pitäisi keskittyä kirjoihin, eikä laajentua enempää tavaroiden lainaamiseen tai muille vastaaville uusille alueille Eri mieltä. Kirjaston tehtävä on tarjota kaikille yhtäläiset mahdollisuudet kulttuuriin sekä omien tietojen ja taitojen kasvattamiseen. Tätä kannattaakin tavoitella eri keinoin ja kehittää kirjastoja eri ihmisryhmiä paremmin palveleviksi. Esimerkkinä ikäihmisten auttaminen digitaalisten palveluiden ja tietokoneiden käytössä sekä lukemisen kynnyksen madaltaminen – lasten lukutaidon rapistuessa sille on tarvetta. Toivon kuitenkin, etteivät Helsingin kirjastot ryhdy tarjoamaan ruohonleikkauspalveluita!

11. Kuntani nykyinen kouluverkko tulee säilyttää sellaisenaan, vaikka se aiheuttaisi kustannuksia kuntalaisille. Jokseenkin eri mieltä. Kouluverkon tulisi aina palvella nykyistä ja tulevaa tarvetta. Helsingissä tämä ei ole niin merkittävä kysymys kuin harvempaan asutuilla seuduilla. Meillä tarvitaan lähivuosina pikemminkin lisää kouluja kuin niiden lakkauttamisia. Jokaiselle lapselle on taattava oikeus lähikouluun – sellaiseen, johon pääsee turvallisesti kävellen kotoa.

12. Vanhempien oikeutta valita lastensa koulu tulisi rajoittaa. Jokseenkin eri mieltä. Tärkeintä on varmistaa, että kaikki Helsingin koulut ovat jatkossakin hyviä, eikä vanhemmille synny tarvetta valita “parempaa” koulua. Toisekseen on mahdollistettava esimerkiksi harvinaisten kielten tai erilaisten painotusten mukainen opiskelu, mikä usein tarkoittaa jonkun muun kuin lähikoulun valitsemista. Lisäksi pitää varmistaa, että esimerkiksi musikaalisesti lahjakkaat lapset ohjataan musiikkiluokille, vaikkei kotona olisikaan lahjakkuutta kannustettu.

13. Koulujen liikuntatuntien pitäisi olla tytöille ja pojille yhteiset. Samaa mieltä. Monessa koulussa tunnit ovat jo yhteisiä. Pohjoismaissa yhteisliikunta on normi. Vähintään sisältöjen osalta liikuntatuntien tulisi yhtenäistää: tytötkin voivat innostua lätkästä ja pojat tanssista. Yläkoulussa on mietittävä, miten murrosiän muutokset fyysisessä ja henkisessä kehityksessä huomioidaan niin, ettei yhteisestä liikunnasta muodostu kiusallista kokemusta. Yhteiset tunnit helpottaisivat myös sukupuolivähemmistöihin kuuluvia lapsia ja nuoria.

14. Koululuokissa tulisi olla ylärajat maahanmuuttajalasten osuudelle. Jokseenkin eri mieltä. “Maahanmuuttajalapsi” voi olla koko ikänsä Suomessa asunut ja täydellistä suomea puhuva. Tai hän voi olla pakolaisena hetki sitten maahan tullut ja kieltä auttavasti osaava. Todennäköisimmin hän on jotain siltä väliltä. Näin hatarilla määritelmillä ei voi päättää kiintiöistä. Selvää kuitenkin on, että niille alueille, joilla vasta kotoutumisvaiheen alussa olevia maahanmuuttajia on paljon, pitää ohjata enemmän resursseja opetukseen. Maahanmuuttajalapsillakin on oikeus lähikouluun.

15. Kuntani pitää taata kokopäiväinen päivähoitopaikka kaikille alle 3-vuotiaille, vaikka näiden vanhemmista toinen olisikin kotona. Samaa mieltä. Helsingin nykyinen linja subjektiivisen päivähoito-oikeuden säilyttämisestä on hyvä. Päivähoito ja varhaiskasvatus pitää ajatella ennen kaikkea palveluna lapselle, ei aikuiselle. Yhteisöön kasvaminen ja toisten kanssa tekeminen opitaan jo pienenä. Laadukas varhaiskasvatus ehkäisee lasten ja nuorten syrjäytymistä myöhemmin. Vanhempi on harvoin kotona ilman syytä. Esimerkiksi työnhakuun tai opiskeluun on vaikea keskittyä, jos on hoidettava samalla pientä lasta.

16. Kuntani pitäisi tukea rahallisesti lasten hoitamista kotona nykyistä enemmän. Eri mieltä. Jokaisella vanhemmalla on oltava oikeus syyllisyyttä tuntematta valita perheelleen paras tapa järjestää lapsen hoito.Yhteiskunnan ei kuitenkaan tule maksaa kotihoidosta nykyistä, Helsingissä hyvin tuettua mallia enempää. Yhteiskunnan tehtävä on taata sukupuolten tasa-arvo: kun nykyinen systeemimme kannustaa naisia jäämään kotiin, pääsevät miehet sekä etenemään työelämässä että kasvattamaan eläkekertymäänsä sillä välin. Se ei ole oikein. Perhevapaajärjestelmä on uudistettava ripeästi.

17. Haluaisin että alueeni terveyspalveluiden tuottaja on mieluummin julkinen kuin yksityinen. EOS. Palvelu on tärkeämpi kuin sen tuottaja. Käyttäjän näkökulmasta palvelun laatu ratkaisee, päättäjän näkökulmasta laatu ja kustannustehokkuus. Yleensä kilpailu nostaa molempia tekijöitä, siksikin kannatan valinnanvapautta. On kuitenkin varmistettava, että yhteisestä pussista maksettavien palveluiden tuottajaa sitovat riittävät ja asianmukaiset hoitolinjaukset ja että jokaisella palveluja tarvitsevalla on todella mahdollisuus ja kyky valita itselleen paras hoitopaikka.

18. Julkisten terveyspalvelujen asiakasmaksut tulisi poistaa kokonaan. Jokseenkin eri mieltä. Terveyskeskuksessa käyminen on jo helsinkiläisille maksutonta. Asiakaspalvelumaksut esimerkiksi erikoissairaanhoidosta eivät ole mielestäni työssäkäyvälle ihmiselle kohtuuttomia, mutta heikommin toimeentulevilta maksuja voisi alentaa tai poistaa kokonaan.

19. Koko Suomi on syytä pitää asuttuna, vaikka se tietäisikin veronmaksajille kustannuksia. Jokseenkin samaa mieltä. Koko Suomen pitäminen asuttuna ei ole itseisarvo, mutta kasvukeskusten ulkopuolellekin tarvitaan elämää, jos kasvukeskukset halutaan pitää käynnissä. Esimerkiksi metsä- ja maatalous, matkailu ja teollisuus tarvitsevat tekijänsä, tekijät tarvitsevat perheensä ja perheet palvelunsa. Kasvukeskusten ulkopuolisen Suomen tukeminen on perusteltua, muttei vain siksi, että joku haluaa asua siellä. Kullakin on vapaus valita, mutta yhteiskunnan ei pidä tukea yhteiskunnan kannalta kannattamatonta mallia.

20. Homo- ja lesbopareilla pitää olla samat avioliitto- ja adoptio-oikeudet kuin heteropareilla. Samaa mieltä. Tottakai pitää. Tästä ei pitäisi enää vuonna 2017 edes keskustella. Hyvä vanhemmuus ei ole sukupuolesta kiinni.

21. Jos valtio tarjoaa turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksen perustamista kotikuntaani, tarjous pitää hyväksyä. Samaa mieltä. Helsingissä vastaanottokeskustoimintaa on hoidettu hyvin aiemminkin. Tärkeintä on myös saada turvapaikanhakijat – myöhemmin mahdolliset maahanmuuttajat – sopeutumaan, kotoutumaan, kouluttautumaan ja työllistymään. Isossa kaupungissa siihen on paremmat edellytykset.

22. Kouluissa kohdellaan koululaisia liian lepsusti. Tiukempi kuri tekisi kouluista parempia. Eri mieltä. “Tiukempi kuri” ei ole yhtä kuin “hyvä käytös”. Jälkimmäistä kannatan pontevasti. Tutkimusten mukaan lasten osallisuus ja kouluviihtyvyys on Suomessa huonolla tolalla, mikä johtaa käytöshäiriöihin. Olen itse partiossa nähnyt, kuinka koulussa mahdottomat lapset muuttuvat vastuuntuntoisiksi ja fiksuiksi, kun heille antaa vastuuta ja luottamusta. Kurinpitoa tärkeämpää on miettiä, miten koulusta tehdään kaikille mukava ja turvallinen paikka, jossa oppilaatkin kokevat voivansa vaikuttaa yhteisiin asioihin. Pakottamalla ja käskemällä saa harvoin aikaan mitään pitkäaikaista hyvää – oltiinpa koulussa, kotona tai työpaikalla. Tervehdin ilolla nyt käynnissä olevaa peruskoulun uudistustyötä!

23. Perinteiset arvot – kuten koti, uskonto ja isänmaa – muodostavat hyvän arvopohjan politiikalle. EOS. Aivan höpsö kysymys. Kysyn paremman: Mitä “koti, uskonto ja isänmaa” tarkoittaa vuonna 2017? Minulle se tarkoittaa välittävää yhteisöä ja turvallista paikkaa elää, yhteistä suuntaa, vastuuta ja vapautta – kaikki puolustamisen arvoisia ja hyvä pohja politiikalle. Uskon, että suunnilleen samaa tarkoitti Mannerheim päiväkäskyssään. Jos taas kodilla, uskonnolla ja isänmaalla tarkoitetaan ydinperhettä, kirkkoa ja kansallisvaltiota, alkaa aika olla ajanut niiden ohi yhteiskuntaa yhdistävänä tekijänä.

24. Julkisia palveluita tulisi ulkoistaa entistä enemmän yksityisten yritysten tuotettavaksi. Jokseenkin samaa mieltä. Ulkoistaminen ei ole itseisarvo. Palvelu on tärkeämpi kuin sen tuottaja. Käyttäjän näkökulmasta palvelun laatu ratkaisee, päättäjän näkökulmasta laatu ja kustannustehokkuus. Yleensä kilpailu nostaa molempia tekijöitä. Julkisten palveluiden järjestämisessä on hyvin paljon kyse myös paremmasta johtamisesta: kuinka käytössä olevista resursseista saadaan kestävällä ja sekä tekijöiden että asiakkaiden hyvinvointia lisäävällä tavalla enemmän irti.

25. Jos tulee eteen tilanne, jossa on välttämätöntä joko leikata julkisia palveluita ja sosiaalietuuksia tai korottaa veroja, veronkorotukset ovat parempi vaihtoehto. Jokseenkin eri mieltä. Tuloveroa ei tule korottaa, jotta motivaatio työntekoon säilyy mahdollisimman korkeana. Julkisissa palveluissa ei ole juuri leikkaamisen varaa, mutta paremmalla johtamisella, eri toimijoita yhdistämällä ja hallintoa yksinkertaistamalla niistäkin voidaan saada enemmän irti. Helsinki on tässä menossa hyvään suuntaan. Kunnan on kuitenkin taattava asukkailleen lakisääteiset palvelut ja yhdenvertaiset mahdollisuudet esimerkiksi kouluttautua. Tärkeintä olisi purkaa lainsäädännön kautta kannustinloukkuja (esimerkiksi päivähoitomaksuja ja kotihoidontukea), jotta yhä useampi pääsisi työelämään tuottamaan lisää hyvinvointia sekä itselleen että verojen kautta yhteiskunnalle.

26. Suuret tuloerot ovat hyväksyttäviä, jotta erot ihmisten lahjakkuudessa ja ahkeruudessa voidaan palkita. Samaa mieltä. On tärkeää, että hyvästä ja aikaansaavasta työstä palkitaan myös rahallisesti – se on paitsi oikeudenmukaista, myös kannustaa tavoittelemaan parempaa elämää itselle ja muille. Pelkkä lahjakkuus ei kuitenkaan saa olla palkitsemisen syy vaan se, miten lahjojaan käyttää yhteiskunnan hyväksi. Tuloerot eivät ole Suomessa kovin suuria ja progressiivinen verotus tasaa niitä tehokkaasti. Huomattavasti enemmän on kannettava huolta ja torjuttava eriarvoistumista.

27. Nykyisen kaltaiset palvelut ja sosiaalietuudet ovat pitemmän päälle liian raskaita julkiselle taloudelle. Jokseenkin samaa mieltä. Jollei Suomen väestörakenne muutu ja työllisyys käänny voimakkaaseen kasvuun, etuuksien nauttijoiden määrä kasvaa kestämättömäksi suhteessa työtä tekeviin. Velaksi eläminen ja palveluiden radikaali leikkaaminen olisivat molemmat tulevaisuuden kannalta vastuuttomia ratkaisuja. Palveluita on uskallettava uudistaa ronskilla kädellä ja purettava niitä etuuksia, jotka kannustavat jäämään kotiin työnteon sijasta. Suurin osa näistä päätöksistä tehdään valtakunnan tasolla, joten helsinkiläisten päättäjien on vaikutettava aktiivisesti myös eduskuntaan ja lainvalmisteluun.

28. Talouskasvu ja työpaikkojen luominen tulisi asettaa ympäristöasioiden edelle, silloin kun nämä kaksi ovat keskenään ristiriidassa. Jokseenkin eri mieltä. Hyvällä johtamisella ja fiksulla politiikalla ympäristö ja talouskasvu eivät ole ristiriidassa vaan tukevat toisiaan. Kestävän kehityksen periaatteet tulisi ottaa huomioon kaikessa päätöksenteossa.

29. Kaikessa päätöksenteossa pitäisi arvioida vaikutukset ympäristöön ja tarvittaessa luopua ympäristölle haitallisista hankkeista. Samaa mieltä. Päätöksiä on tehtävä pitkäjänteisesti, tulevien sukupolvien ja ympäristön parasta ajatellen. Yhtä tärkeää kuin ympäristövaikutusten arviointi on siis sukupolvivaikutusten arviointi.

30. Maahanmuuttajataustaisten lasten osuudella koululuokassa pitäisi olla yläraja. Jokseenkin eri mieltä. “Maahanmuuttajalapsi” voi olla koko ikänsä Suomessa asunut, täydellistä suomea puhuva luokan priimus. Tai hän voi olla pakolaisena vasta hetki sitten Suomeen tullut, kieltä vain auttavasti osaava lapsi. Todennäköisimmin hän on jotain siltä väliltä – aivan kuten kantasuomalaisetkin lapset ovat. Näin hatarilla määritelmillä ei voi päättää kiintiöistä. Selvää kuitenkin on, että niille alueille, joilla vasta kotoutumisvaiheen alussa olevia maahanmuuttajia on paljon, pitää ohjata enemmän resursseja opetukseen. On myös muistettava, että maahanmuuttajalapsillakin on oikeus lähikouluun.

31. On parempi, että kunta nostaa veroäyriä kuin että se leikkaa palveluistaan. Jokseenkin eri mieltä. Julkisissa palveluissa ei ole kovin paljon leikkaamisen varaa, mutta paremmalla johtamisella, eri toimijoita yhdistämällä ja hallintoa yksinkertaistamalla niistäkin voidaan saada enemmän irti. Helsinki on tässä menossa hyvään suuntaan. Kunnan on kuitenkin taattava asukkailleen lakisääteiset palvelut ja yhdenvertaiset mahdollisuudet esimerkiksi kouluttautumiseen. Tärkeintä olisi purkaa lainsäädännön kautta kannustinloukkuja (esimerkiksi päivähoitomaksuja ja kotihoidontukea), jotta yhä useampi pääsisi työelämään tuottamaan lisää hyvinvointia sekä itselleen että verojen kautta yhteiskunnalle. Tuloveroa ei tule korottaa, jotta motivaatio työntekoon säilyy mahdollisimman korkeana.

32. Kasvisruoan määrää pitäisi lisätä kouluissa ja liharuuan vähentää. Samaa mieltä. On hölmöjen hommaa väitellä siitä, onko lapsella “oikeus jokapäiväiseen lihaan”. Koululaisille on tarjottava kustannustehokkaasti ja ilmastovaikutukset huomioiden hyvää ja ravitsevaa ruokaa. Näillä kriteereillä se tarkoittaa yhä useammin kasvisruokaa. Hyvän kasvisruuan valmistaminen vaatii opettelua – se ei ole liharuokaa ilman lihaa. Aiemmin koulussa oli yksi liharuokapäivä viikossa. Silloisistakin koululaisista kasvoi kelpoja aikuisia, eikä heillä ole ollut tarvetta terapiaan kasvisruuan takia.

33. Kuntani pitää auttaa ihmisiä, vaikka he oleskelisivat Suomessa laittomasti. Samaa mieltä. Jos auttamisella tarkoitetaan ihmisoikeuksien takaamista kaikille Suomessa oleskeleville, tottakai se on tehtävä.

34. Julkisia palveluita pitäisi ulkoistaa nykyistä enemmän kunnilta yrityksille. Jokseenkin samaa mieltä. Ulkoistaminen ei ole itseisarvo. Palvelu on tärkeämpi kuin sen tuottaja. Käyttäjän näkökulmasta palvelun laatu ratkaisee, päättäjän näkökulmasta laatu ja kustannustehokkuus. Yleensä kilpailu nostaa molempia tekijöitä. Julkisten palveluiden järjestämisessä on hyvin paljon kyse myös paremmasta johtamisesta: kuinka käytössä olevista resursseista saadaan kestävällä ja sekä tekijöiden että asiakkaiden hyvinvointia lisäävällä tavalla enemmän irti.

35. Rikkaiden asuinalueilla ei tarvita yhtä hyviä julkisia palveluita kuin vähävaraisilla. Eri mieltä. Kaikille helsinkiläisille on taattava yhdenvertaiset palvelut.

36. Kotikuntani pitäisi ottaa aktiivisesti vastaan kotoutettavia turvapaikanhakijoita. Samaa mieltä. Tärkeintä on saada maahanmuuttajat mahdollisimman nopeasti sopeutumaan, kotoutumaan, kouluttautumaan ja työllistymään. Isossa kaupungissa siihen on paremmat edellytykset sekä maahanmuuttajan että kunnan näkökulmasta. Aktiivinen ja aloitteellinen vastaanotto tuottaa joka tapauksessa parempia tuloksia kuin passiivinen.

37. Kannatan kotikuntani liittämistä isompaan kuntaan tai kuntien yhdistymistä kotikuntani kanssa. Samaa mieltä. 10 vuotta Helsingissä ja 20 vuotta Espoossa asuneena kannatan pääkaupunkiseudun kuntaliitosta. Se sujuvoittaisi sekä ihmisten arkea että päätöksentekoa.

38. Kirjastojen kirjoista pitäisi maksaa lainausmaksua kunnan taloustilanteen helpottamiseksi. Eri mieltä. Ei missään nimessä. Jokaisella kaupunkilaisella taustaan ja elämäntilanteeseen katsomatta on oltava oikeus käyttää kirjastoa. Kirjasto on kunnan tärkeimpiä ja kaikille helpoimmin saavutettava kulttuuripalvelu.

39. Kulttuuripalveluista (museot, teatterit, orkesterit) voidaan säästää leikkaamalla. Eri mieltä. Ilmaiset ja edulliset kulttuuripalvelut antavat kaikille kaupunkilaisille taustaan tai varakkuuteen katsomatta mahdollisuuden kasvattaa henkistä pääomaansa, mikä taas on merkittävimpiä tekijöitä sekä hyvinvoinnille että elämässä eteenpäin menemiselle. Toisaalta kulttuuria, kuten kaikkea muutakin toimintaa, voidaan tuottaa kustannustehokkaamminkin esimerkiksi hallintokuluista leikkaamalla ja eri toimijoita yhdistämällä. (Harmillisen populistisia nämä kysymyksenasettelut ja muotoilut. Kyllä ihan kaikesta voidaan säästää leikkaamalla. On eri asia, mistä kukin olisi valmis leikkaamaan.)

40. Lasten päivähoidon hinta pitäisi suhteuttaa nykyistä vahvemmin vanhempien tuloihin. Osittain samaa mieltä. Varhaiskasvatuksen maksuja kannattaisi maltillisesti laskea. Päivähoitomaksut muodostavat etenkin yhtä useamman lapsen perheissä turhan reippaan kannustinloukun: kun maksut ovat niin korkeita kuin nyt, vanhemman – yleensä äidin – on kannattavampaa jäädä kotiin hoitamaan lapsia itse.

41. Kotikunnassani pitäisi olla maksuton julkinen liikenne, vaikka se nostaisi veroäyriä. Eri mieltä. En kannata täysin maksutonta joukkoliikennettä. Nykyinen kausimaksu on kohtuullinen ja sillä saa matkustaa rajattomasti. Jatkuvissa lippu-uudistuksissa pitää tietysti olla valppaana, ettei maksu muodostu joillekin kohtuuttomaksi, jopa mahdottomaksi. Kokonaan eri asia on, voisiko joukkoliikenne olla ilmaista tai vielä voimakkaammin subventoitua joillekin ryhmille niin, että siitä olisi merkittävää hyötyä hyvinvoinnille ja sitä myötä taloudelle. Esimerkiksi eläkeläisten vireyttä ja nuorten harrastamista voisi edesauttaa, jos he pääsisivät liikkumaan ympäri kaupunkia maksutta.

42. Pääomatuloista pitäisi maksaa veroa kotikuntaan siinä missä ansiotuloistakin. Eri mieltä. Kunnat saavat osuutensa pääomatuloverosta valtionosuusjärjestelmän kautta. Jos verotusoikeus siirrettäisiin kunnille, valtionosuus luonnollisesti vähenisi ja muuttuisi suhdanteista riippuvaisemmaksi. En pidä muutosta tarkoituksenmukaisena tai kuntien taloutta vakauttavana.

43. Koko Suomi tulisi pitää asuttuna, vaikka se kävisikin kalliiksi veronmaksajille. Jokseenkin samaa mieltä. Koko Suomen pitäminen asuttuna ei ole itseisarvo, mutta suurten kasvukeskustenkin ulkopuolellekin tarvitaan elämää, jos suuret kasvukeskukset halutaan pitää käynnissä. Esimerkiksi metsä- ja maatalous, matkailu ja teollisuus tarvitsevat tekijänsä, tekijät tarvitsevat perheensä ja perheet palvelunsa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että työn perässä on muutettava kaupunkiin, jollei omalta paikkakunnalta löydy töitä. Kasvukeskusten ulkopuolisen Suomen tukeminen on perusteltua, muttei vain siksi, että joku haluaa asua siellä. Kullakin on vapaus valita, mutta yhteiskunnan ei pidä tukea yhteiskunnan kannalta kannattamatonta mallia.

44. Oppilaiden kännykät pitäisi jättää oppitunnin ajaksi luokkahuoneen ulkopuolelle. Jokseenkin eri mieltä. Riippuu oppitunnista ja oppilaiden iästä. Koulua ei kannata irrottaa muusta maailmasta, eri sovelluksista ja netistä voi olla paljonkin hyötyä opiskelussa. Niiden hyödyntäminen vaatii toki perehtymistä ja kärsivällisyyttä opettajalta. Enemmän rohkeutta kokeilla soveltaa – myös lapsilla ja nuorilla on jo paljon jaettavaa digiosaamista! On myös niitä tunteja, joilla on keskityttävä toisenlaiseen tekemiseen. Hyvä ja motivoiva käytäntö on esimerkiksi puhelinten kerääminen latauslaatikkoon tunnin ajaksi. Pokemoneja jahdattakoon taas välitunnilla.

45.  Koululuokat pitäisi jakaa oppilaiden lahjakkuuden perusteella tasoryhmiin. Osittain samaa mieltä. Jokaisella lapsella ja nuorella tulisi olla koulussakin mahdollisuus kasvaa täyteen potentiaaliinsa ja löytää omat vahvuutensa. Jos opeteltavat asiat ovat liian yksinkertaisia, suuntautuu mielenkiinto helposti muualle ja oppimaan oppimisen kyvyt jäävät heikoiksi. Siksi lahjakkaille lapsille pitäisi taata mahdollisuus haastavampiin tehtäviin ja keskusteluun. Se palvelee myös niitä, jotka muuten joutuvat luokassa jatkuvasti altavastaajan asemaan. Toteutustapa voi olla muutakin kuin tasoryhmät, ja oppilaita tulee ohjata myös opettamaan toisiaan.

46. Hyvä veli –verkostot ohjaavat kuntien päätöksentekoa. EOS. Riippuu kunnasta. Koko Suomi ei ole Kittilä. Minulla on tästä teemasta kahtalaiset ajatukset. Jos hyvä veli -verkostolla tarkoitetaan sovinististen setämiesten sisäpiiriä, johon kukaan muu kuin heidän kelvoiksi katsomansa oppipojat ei pääse: Menneen maailman touhuja, joista valta on jo alkanut tihkua pois. Jos taas sitä, että merkittävässä asemassa yhteiskunnassa toimivat ihmiset tuntevat toisensa ja osaavat siksi toimia yhdessä: Väistämätöntä, ja yhteiskunnan kehittämisen kannalta jopa hyvä. Aktiiviset ihmiset tuppaavat päätymään samoille foorumeille. Jos nämä aktiiviset ihmiset ovat fiksuja, he tekevät kyllä parhaita mahdollisia päätöksiä yhteiseksi hyväksi. Jos eivät ole, on äänestäjillä mahdollisuus päättää heidän uransa.

47. Kuntien virkoja täytettäessä pitäisi olla sukupuolikiintiöt. Eri mieltä. Sukupuolten epätasa-arvo on todellinen ongelma lähes kaikessa työelämässä, mutta Suomen kaltaisessa maassa en pidä kiintiöitä ratkaisuna. Sukupuolinormeja ja esimerkiksi palkkojen epätasa-arvoa on purettava tietoisesti ja rivakasti. Siihen tarvitaan sekä rakennemuutoksia että parempaa johtamista. Hyvä johtaja – tai päättäjä – ymmärtää, että menestyäkseen organisaatio tarvitsee parhaan potentiaalin käyttöön, ja silloin on valittava oikeat ihmiset oikeille paikoille. Sukupuoleen katsomatta.

48. Kerjääminen kaduilla pitäisi kieltää lailla. Eri mieltä. Laki ei lopeta kerjäämistä tai sen tarvetta. Ongelmat on ratkaistava paljon varhaisemmassa vaiheessa, esimerkiksi romanikerjäläisten osalta heidän kotimaassaan ja EU-politiikalla.

49. Monikulttuurisuus on kunnalle hyvä asia. Samaa mieltä. Jos kunta haluaa olla elinvoimainen, monikulttuurisuuteen on suhtauduttava positiivisesti. Monikulttuurisuus kuuluu suurkaupunkiin eikä ole Helsingissä mikään uusi asia. Monikulttuurisuus on vielä paremmin opeteltava ottamaan osaksi kaikkea toimintaa ja päätöksentekoa – ihan samalla tavalla kuin vaikkapa se, että Helsingissä asuu eri-ikäisiä ihmisiä.

50. Eutanasia pitäisi sallia. Jokseenkin samaa mieltä. Jos ihminen on itse ilmaissut tai ilmaisee tahtonsa eutanasiaan esimerkiksi vaikean, parantumattoman vammautumisen seurauksena, on sen toteuttaminen inhimillistä. Eutanasiaa ei tule kuitenkaan ymmärtää vaihtoehtona kivunlievitykselle tai saattohoidolle.

51. Jos kansalaisen terveysongelmien voidaan katsoa johtua omista elintavoista, hänen pitäisi osallistua hoidon kustannuksiin. Eri mieltä. Terveysongelmien taustalta löytyy usein osattomuuden kaltaisia tekijöitä, joihin ihminen ei ole voinut itse vaikuttaa. On yhteiskuntamme arvojen mukaista auttaa kaikkia. Potilaita voitaisiin kuitenkin laajemmin sitouttaa elintapojen parantamiseen hoidon vastineeksi – esimerkiksi maksansiirtopotilailta edellytetään jo nyt alkoholitonta jaksoa. Elintasosairauksien yleistyessä on yhä tärkeämpää panostaa ennaltaehkäisyyn, kannustaa terveisiin elintapoihin ja suunnata resursseja sellaiseen työhön, joka takaa kaikille lähtökohtiin katsomatta valmiudet pitää huolta omasta terveydestä. Esimerkiksi ravitsemusterapeutteja on Helsingissä liian vähän suosituksiin nähden.

52. Homo- ja lesbopareilla pitää olla samat avioliitto- ja adoptio-oikeudet kuin heteropareilla. Samaa mieltä. Tottakai pitää. Tästä ei pitäisi enää vuonna 2017 edes keskustella. Hyvä vanhemmuus ei ole sukupuolesta kiinni.

53. Suomalaisten auttaminen olla pitäisi etusijalla ulkomaalaisiin verrattuna. Eri mieltä. Kaikkia apua tarvitsevia on autettava, se kuuluu inhimillisen ja vapaan hyvinvointivaltion arvoihin.

54. Tuloerojen kasvusta on haittaa yhteiskunnalle. Jokseenkin eri mieltä. Eriarvoistumisen kasvu on yhteiskunnalle erittäin vaarallista ja pidän sen torjuntaa yhtenä tulevien vuosien tärkeimmistä kysymyksistä. Tuloerojen kasvu ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita eriarvoistumista. Tuloerot eivät ole Suomessa kovin suuria ja progressiivinen verotus tasaa niitä tehokkaasti. On tärkeää, että hyvästä, tuottoisasta työstä palkitaan myös rahallisesti – se on paitsi oikeudenmukaista, myös kannustaa tavoittelemaan parempaa elämää itselle ja muille.

Johtamisessa uskon vankasti kahteen asiaan. Uskon, että kaikki ongelmat voidaan ratkaista paremmalla johtamisella ja uskon, että parempi johtaminen on arvopohjaista johtamista.

Arvopohjainen johtaminen on sekä omien että muiden arvojen tunnistamista ja niiden perusteella toimimista. Kun johtaja ymmärtää, mikä johdettavalle on tärkeää, hän osaa valita oikeat keinot tätä innostaakseen. Ja kun tunnemme omat arvomme, osaamme hakeutua tehtäviin ja yhteisöihin, joissa pääsemme elämään niitä todeksi – siis olemaan parhaimmillamme.

Kaikkein tuloksekkainta työ on silloin, kun omat arvomme ovat yhteneväisiä työpaikkamme – tai vaikka vapaaehtoistyöjärjestömme – arvojen kanssa. Sehän on selvä juttu: Tyytyväisin ja tuotteliain on sellainen ihminen, joka saa paiskia hommia itselleen merkityksellisen päämäärän eteen itselleen mielekkäällä tavalla.

Työpaikan arvot ovat lupauksia. Kun organisaatio – tai johtaja – valitsee arvokseen vaikkapa avoimuuden, se antaa nykyisille ja tuleville työntekijöilleen lupauksen: Meillä ollaan avoimia! Meillä ei tarvitse miettiä, kuinka päätökset syntyvät ja kuinka niihin voisi vaikuttaa. Meillä voi luottaa siihen, että johtajat kertovat rehellisesti, miten firmalla menee.

Johtajien ja esimiesten on lunastettava lupaus käytöksellään joka päivä. Heidän on tehtävä arvojensa mukaisia päätöksiä, palkattava arvojensa toteuttamiseen kykeneviä ihmisiä, kohdeltava kollegoita ja asiakkaita arvojensa lupaamalla tavalla.

Vaikeaa? Päinvastoin: ihanan helppoa ja johdonmukaista! Arvot kertovat kyllä, kuinka menetellä oikein – itse valinnan tekeminen voi toki olla epämukavaa ja vaikeaa. Ei haittaa. Johtajan tehtävän ei kuulukaan olla helppo.

Johtajalle, joka ei uskalla tai osaa johtaa arvopohjaisesti, käy kuten huonossa suhteessa pettäjälle. Kun kumppani jää kiinni lupauksen rikkomisesta, toisella on kolme vaihtoehtoa: lähteä, antaa toinen mahdollisuus tai jäädä suhteeseen, jossa ei ole enää luottamusta. Ja kun luottamusta ei ole, kukaan ei anna parastaan. Se on melkoisen heikko lähtökohta niin pari- kuin työsuhteellekin.

Omassa sukupolvessani tunnistan eniten lähtijöitä. Jos johtaja toimii räikeästi vastoin organisaation arvoja, parhaat työntekijät lähtevät. Jos johtaja on piittaamaton ja laiska puolustamaan organisaation arvoja, parhaat työntekijät lähtevät. He ovat tulleet tekemään töitä lupauksen takia, ja kun lupaus petetään, katoavat myös kunnioitus, sitoutuminen ja motivaatio.

Avioerojen määrä kasvaa tasaisesti, parisuhteista lähdetään helpommin kuin ennen. Väitän, että sama trendi alkaa voimistua työelämässä. Lähtijöitä on koko ajan enemmän. Harva suostuu enää ovimatoksi tai aisankannattelijaksi.

Ratkaisu on niin helppo, että naurattaa: Jos haluaa pitää hyvästä suhteesta kiinni, sen eteen on tehtävä töitä. Ja pidettävä lupauksensa.

KOLME VINKKIÄ PAREMPAAN ARVOPOHJAISEEN JOHTAMISEEN

• Kun rekrytoit, palkkaa se, joka pystyy osoittamaan, miten on vienyt edellisen työnantajansa arvot arkeen.
• Kysy työntekijöiltä, mitä he pitävät pomonsa arvoina tämän toiminnan perusteella. Poikkeaako arvio johtajan omasta näkemyksestä?
• Ottakaa arvot mukaan kehitys- ja tavoitekeskusteluihin. Miten kukin voisi toteuttaa niitä työssään?

Teksti on julkaistu alunperin Metsäalan Johtamisakatemian blogissa.

Kanssaehdokas Daniel Sazonov löysi maailmasta virheen, joka on muuten aika paljon isompi kuin tämä esimerkki Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kyseenalaisesta tavasta tukea kuntavaaleissa ehdolla olevia jäseniään.

Sattuneesta syystä olen päässyt pohtimaan puoluepoliittisesti sitoutumattomien järjestöjen suhdetta puoluepolitiikkaan aikamoisella antaumuksella kuluneen vuoden aikana. Tässä – niin kuin melkein kaikissa yhdistysongelmissa – vastaus löytyy lempipaikastani, sääntöjen kakkospykälästä. Se ”toiminnan tarkoitus” kun kertoo, miksi mikäkin pulju on olemassa.

”Ylioppilaskunnan tarkoituksena on olla jäsentensä yhdyssiteenä ja edistää heidän yhteiskunnallisia, sosiaalisia ja henkisiä sekä opiskeluun ja opiskelijan asemaan
yhteiskunnassa liittyviä pyrkimyksiä. Ylioppilaskunnan tehtävänä on osallistua yliopistolain 2 §:ssä säädetyn yliopiston kasvatustehtävän hoitamiseen valmistamalla opiskelijoita aktiiviseen, valveutuneeseen ja kriittiseen kansalaisuuteen.”

Vaaleissa valitaan päätöksentekijöitä. Vaalien jälkeen monelle äänestäjälle – ehkä ehdokkaallekin – tuntuu kuitenkin tulevan yllätyksenä, että valitut todella tekevät päätöksiä. Ja kyllä vain – he tekevät päätöksiä jopa sellaisista asioista, joista eivät ole kampanjoissaan puhuneet! Kokoussaliin kun ei voi saapastella vain silloin, kun käsitellään itselle tuttuja teemoja.

Harva meistä ehdokkaista tai päättäjistä on kaikkien alojen asiantuntija. Harva on tarkastellut jokaista asiaa useammalta kantilta, löytänyt kaikki faktat tai todella ymmärtänyt, mitä päätöksestä seuraa eri osapuolille.

Moni tekee päätöksen silti yksin.

Mitä enemmän mietin politiikkaa ja vaikuttamista, sitä enemmän näen siinä yhtäläisyyksiä johtamiseen. Hyvä johtaja ei ole täydellinen eikä tee täydellisiä päätöksiä. Mutta hyvä johtaja ymmärtää, että paras mahdollinen päätös syntyy yhdessä. Kysymällä ja kuuntelemalla, kertomalla kaiken olemassa olevan tiedon avoimesti, pyytämällä ratkaisuehdotuksia muilta, pohtimalla arvoja. Mitä useammat aivot ja mitä enemmän tietoa ja kokemusta on käytössä, sitä enemmän päätöksen toteutettavuus ja tuloksellisuus paranee.

(Jälleen yksi syy olla kiitollinen, että vuonna 1994 äiti pakotti minut partioon. Tämänkin opin nimittäin siellä, monta kertaa kantapään kautta. Partiossa on itsestään selvää, että isompia päätöksiä valmistellaan yhdessä. On pakko valmistella. Partiossa pelkkä johtajatitteli ei tuo sentinkään vertaa todellista valtaa – kun kyse on vapaaehtoisista toteuttajista, käskemällä ei kovin pitkälle pääse. Vaikka päätöksen voisikin tehdä pienellä porukalla, ilman laajemman joukon sitoutumista se ei koskaan etene toimintaan asti.)

Tulevalla vaalikaudella en aio tehdä päätöksiä vain oman näkemykseni pohjalta, kirjoitin aiemmin.  Minulla on monesta asiasta mielipide, joka pohjautuu sekä tietoon että omiin kokemuksiini. Kestäviä, ymmärrettäviä ja koko porukan sitouttavia päätöksiä ei kuitenkaan tehdä vain yhden ihmisen mielipiteiden pohjalta. Uskon, että paras näkemys muodostuu, kun pääsee keskustelemaan erilaisten, maailmaa ehkä aivan eri vinkkelistä katsovien ihmisten kanssa.

Tällä metodilla ryhdyin viikko sitten treenaamaan kaupunkipolitiikan tekemistä. Avasin Ylen ja Hesarin vaalikonevastaukset kommentoitavaksi Facebook-seuraajilleni: jaoin kysymykset, kerroin ajatuksiani vastauksista, pyysin seuraajia haastamaan niitä omilla näkemyksillään. Niitähän tuli! Kun esimerkiksi opetusaiheista kysymystä kommentoivat uransa eri vaiheissa olevat opettajat, kouluikäisten lasten vanhemmat, kaupunginvaltuutettu ja tutkija, oma ajatteluni avartui ainakin parinkymmenen asteen edestä. Jo näin mikroskooppisen pienen kokeilun ansiosta lopullinen vastaukseni parani.

Jos ennätät ja kiinnostaa, vielä ehdit auttaa. Koulutukseen liittyvistä vaalikonevastauksista pääset keskustelemaan täällä, asumiseen sekä liikenteeseen liittyvistä täällä ja sote- ja perhepolitiikasta täällä. Kuntapolitiikan arjesta aika kaukana oleville intohimokysymyksillekin on oma ketjunsa.

Lauantaina aion pystyttää Suuren Kärsivällisyyden Leirin*, korkata tölkillisen energiajuomaa ja syöttää vastaukseni vaalikoneisiin, siihen asti ehdit vielä jakaa viisauttasi. Kiitos jo etukäteen!

*) Vaalikoneet. Ei juuri hyvää sanottavaa. Niistä lisää myöhemmin.

Tarkastelin lävitse Suomen lippukunnat 732 kappaletta. Tarkoitus oli taustoittaa mitä julkaisujärjestelmiä lippukunnat käyttävät. Tein homman manuaalisesti, koska halusin myös katsella millaisia sosiaalisen median alustoja lippukunnilla on käytettävissään.

Pureudutaanpas ensin julkaisujärjestelmiin.  Lähes ylivoimainen ykkönen oli WordPress 168 kpl (24,9%). Toiseksi kiilasivat HTML-sivut tai itse koodatut julkaisujärjestelmät 123 kpl (18,3%), mukana oli myös kaupallisia ei niin tunnettuja julkaisualustoja.  Ainakin monella suomenruotsalaisella lippukunnalla näytti olevan sama pohja käytössään.
Kolmanneksi tuli Google-sites 113 kpl (16,8%).
Neljänneksi tuli Partiowikin sivut 72 kpl (10,7%), näitä ei ollut merkitty Partioasemalta saamaani aineistoon, päätin kuitenkin ottaa tämän yhdeksi varteenotettavaksi alustaksi.
Viidentenä on surullisempi alusta eli 58  kpl lippukuntia, joille ei löytynyt nettisivua ollenkaan. Osalla näistä toki löytyi jotakin tietoa esim. Hämeen partiopiiri oli koonnut mukaanpartioon.-sivustolle näiden lippukuntien yhteystietoja.
Kuudes sija jaettiin  Dupalille 47 kpl (6,9%) ja Facebookille.
Kahdeksantena tuli Blogspot ja Blogger yhteensä 23 kpl (3,4%)
Tämän jälkeen tuli lukuisa määrä pienempiä alustoja, kaikenkaikkiaan 674 lippukunnalla oli siis jonkin sortin julkinen nettisivu.

Some

Kun sivuja tutkii nopeasti ja yrittää poimia ylös tärkeimmät tiedot, tässä tapauksessa some-linkit, niin väistämättä jotain jää huomaamatta. Tässä on kuitenkin lippukuntien Some-näkyvyyttä hieman lukuina:
Facebook, sivujen kautta löysin 352 FB-sivua.

Seuraavaksi suosituin näyttää olevan Instagram 311 tiliä. Kuvia olikin kivasti nostettu monen sivustolle.

Twitter-tilejä löytyi 33 kpl ja mikä ilahduttavinta Youtube kanavia 7 kappaletta, varsinkin tube-kanavilta löytyi mukavaa katsottavaa ja kuunneltavaa urakkani lomaan. Selvästi eniten tube-kanavia oli meripartiolaisilla, ehkä aluksissa on helppo kuvata videota?

Tämän lisäksi löytyi muutama Picasa ja Flickr tili, sekä FB-ryhmiä 24 kappaletta.

Yhteenveto

Partion nettinäkyvyys on näillä luvuilla ihan ok, parannettavaa löytyy toki aina. En ole vielä yhdistänyt dataa jäsenmääriin, jolloin voisi sortata pienet noin 10 hengen lippukunnat tilastoista pois. Tämän jälkeen voin toivottavasti julkaista datan avoimesti kaikkien urkittavaksi.
//päivitys 25.2.2017 Lisätty tutkimukseen Insta-tilejä yhden tilin (ristiritarit) seurattujen tilien perusteella, uusi luku 289 eli 39,89% ennen 76 tiliä.
//päivitys 5.3.2017 Tarkennettu FB, TWitter ja Instagram tilien määriä

Vaalimaailmassa monta on ihmeellistä asiaa, ja ne ovat saaneet ensikertalaisen häkeltymään, hämmästymään ja vaikuttumaan. Että vau, millaisella intohimolla monet vaaleihin suhtautuvatkaan! Ja oho, tällaisetkin asiat pitää muistaa hoitaa. Ennen kaikkea: Kuinka valtavasti vaalien alla paahdetaankaan kampanjatyötä!

Arvostan älyttömän paljon niitä ehdokkaita, jotka tekevät sinnikästä jalkatyötä, ryhtyvät aktiivisiksi bloggaajiksi tai suunnittelevat huikeita kampanjatempauksia jo useita kuukausia ennen vaaleja. Se ei kuitenkaan tunnu itselleni luontevalta tavalta toimia. Partiossa, muissa luottamustehtävissä ja töissä olen tottunut siihen, että näytöt ratkaisevat. Olen oppinut ajattelemaan, että aikaansaannokseni ja tapani tehdä luovat luottamuksen ja kiinnostuksen – jos luovat.

Olen miettinyt paljon sitä, miten haluan toimia kuntavaaliehdokkaana. Vastaus on loppujen lopuksi hyvin helppo: tahdon toimia samoin kuin toimisin kaupunginvaltuutettuna.

Tässä muutama esimerkki:

En aio päivystää seuraavia neljää vuotta torilla jakamassa omia kuviani. (Kanssaehdokkaani Elisa Gebhard demareista perustelee muuten tällä videolla fiksusti, miksei paperiflaikkujen painattaminen ole ympäristönkään kannalta järkevää.) Sen sijaan olen läsnä ja osallistumassa keskusteluun siellä, missä muutenkin liikun: sosiaalisessa mediassa, kaupungilla, työssä, harrastuksissa ja vapaaehtoistehtävissä.

En aio panna seuraavien neljän vuoden aikana tuhansia euroja siihen, että tekisin naamani ja iskulauseeni tutuksi lehtien lukijoille, somen selaajille tai ratikkapysäkillä seisoskelijoille. En aio ottaa jatkossakaan pankkilainaa, jotta voisin lisätä näkyvyyttäni mainoksilla. Sen sijaan aion vastedeskin hoitaa pestini mahdollisimman hyvin, viestiä työstäni aktiivisesti ja niin, että minua näihin tehtäviin tukeneet voivat olla valintaansa tyytyväisiä.

Tulevalla vaalikaudella en aio tehdä päätöksiä vain oman näkemykseni pohjalta. Minulla on monesta asiasta mielipide, joka pohjautuu sekä tietoon että omiin kokemuksiini. Kestäviä, ymmärrettäviä ja koko porukan sitouttavia päätöksiä ei kuitenkaan tehdä vain yhden ihmisen mielipiteiden pohjalta. Uskon, että paras näkemys muodostuu, kun pääsee keskustelemaan erilaisten, maailmaa ehkä aivan eri vinkkelistä katsovien ihmisten kanssa. Paitsi itse päätöksen laatua, muiden osallistaminen parantaa myös siitä viestimistä ja siihen sitoutumista. Siksi ajattelin esimerkiksi sparrata vaalikonevastauksiani Facebook-seuraajieni kanssa. Se ei tarkoita, ettenkö tekisi lopullista päätöstä itse tai että haluaisin ulkoistaa vaikeat asiat muille – vastuu päätöksen tekemisestä ja sen seurauksista kuuluu luonnollisestikin minulle, sekä ehdokkaana että mahdollisena valtuutettuna.

En ole hakemassa neljän vuoden mittaiseen markkinointikampanjaduuniin vaan kunnalliseen luottamustehtävään, yhteisistä asioista päättämään. Seuraavat kaksi kuukautta aion toimia samalla tavalla kuin tulisin toimimaan seuraavat neljä vuotta. Voi olla, että se on monien mielestä typerää. Voi olla, että sillä tavalla ei tule valituksi. Voi olla, että huhtikuun 9. päivän iltana harmittaa.

Mutta ainakin sekä äänestäjät että minä itse tiedämme, mitä olen valmis tekemään ja mihin sitoutumaan myös vaalipäivän jälkeen.

Kiitos kaikesta, ja terve näkemiin!

Puumavartio on tänään viimeistä päivää kiinni vallankahvassa PäPassa. Kahden vuoden kausi on vilahtanut ohi vauhdilla, mutta paljon on myös tapahtunut sekä toivottuja että tavoiteltuja asioita, ja lisäksi paljon yllätyksiä – onneksi lähinnä positiivisia sellaisia.

Tavoitteenamme oli, että partio kuuluu yhä useammalle, partiossa on helppo johtaa hyvin ja että partiolaisilla on pokkaa pelastaa maailma. Tässä esimerkkejä siitä, mitä viimeisen kahden vuoden aikana on saatu aikaan:

• PäPa oli suurin piiri Roihulla ja kansainvälisestä Roihu-elämyksestä pääsi nauttimaan iso osa päpälaisista. Kiitos kuuluu toki Roihun tekijöille. mutta myös kaikille lippukunnille jotka lähtivät innolla mukaan!

• Mellunkylän lapset -hanke alkoi. Hankkeen avulla kokeillaan uutta tapaa tehdä partiota. Esimerkiksi kuluneena syksynä järjestettiin kaksi kaikille avointa metsäretkeä, jotka tavoittivat mukavasti väkeä.

• Jäsenmäärä on kasvanut edelleen ja kasvun eteen on tehty jatkuvasti töitä. Partio todellakin kuuluu yhä useammalle!

• Lippukunnat osallistuivat aktiivisesti Yhteisvastuukeräykseen, mikä on hienoa! Ja kun Suomeen tuli iso määrä turvapaikanhakijoita, olivat piiri ja sen lippukunnat valmiita auttamaan tulijoita esim. keräämällä hygieniapakkauksia ja järjestämällä toimintaa vastaanottokeskuksissa.

• Lippukuntatukea on uudistettu yhä paremmin lippukuntia palvelevaksi. Partiossa saa vastuuta ja johtamiskokemusta nuorena ja kasvatamme tulevaisuuden johtajia kun osaamme myös tukea johtamisessa oikein.

• Uusia luottiksia saatu mukaan kiitettävästi, tervetuloa kaikki!

• Kehitetty uusia tapoja aikuisten rekrytointiin, esim. kaikille avoin Bonfire-tapahtuma

Vaikka maailma ei tullut valmiiksi, on menty vahvasti oikeaan suuntaan ja tehty oikeita asioita. Läpi kauden puumat ovat tehneet täysillä, väsymättä ja ilolla töitä sen eteen, että PäPassa menee hyvin ja että piiri jäisi taas entistä parempaan kuntoon, kun tulee aika jättää se seuraajien käsiin. Sitä ovat edesauttaneet maailman parhaat luottikset, lippukunnat ja  partiotoimiston väki. Kiitos kaikille hyvin tehdystä työstä!

Mukaan mahtui niitäkin hetkiä, kun tuntui, ettei mikään asia etene tai onnistu. Hallituksen ensimmäisessä seminaarissa loimme yhteiset säännöt. Yksi kohta säännöissä oli: “nostetaan ylös loskasta.” Ja niin olemme todella tehneet, vuorotellen toinen toisillemme. Tässä porukassa on ollut helppo yrittää, onnistua ja epäonnistua, koska on voinut luottaa siihen, että muut ovat tarpeen tullen tukena ja toisaalta myös iloitsevat yhdessä hyvin sujuneita asioita.

Onnea vielä huomenna virkaan astuvan hallituksen jäsenet, teillä on edessä elämänne pesti. Ottakaa siitä kaikki irti ja tehkää PäPasta yhä entistä parempi, teillä on siihen kaikki eväät olemassa.

Hallitus kiittää kuluneesta kaudesta erityisesti piirineuvoston puheenjohtajaa Mikkoa ja kaikkia piirineuvoksia, ryhmien puheenjohtajia sekä Mimmua, Tapania ja muuta toimiston väkeä. On meidän aika sanoa kiitos kaikesta, ja terve näkemiin sekä jättää PäPa hyviin käsiin seuraajillemme.

Koko puumavartion puolesta, vielä viimeisen kerran,

Anna

Joulukuu on jo alkanut ja adventtikalenteristakin on saanut avata jo monta luukkua. Joulukuu tarkoittaa myös että taas on yksi vuosi loppumassa. Tänä vuonna on juhlittu piirin 40-vuotista taivalta niin juhlagaalassa, paraatissa kuin hölkkäämällä pitkin Kyläniemeä. Vuoteen on mahtunut myös mahtava Roihu, siellä meidänkin piiriläiset pääsivät kokemaan huikeaa suurleiritunnelmaa!

Vuodenvaihteeseen päättyy myös miun piirihallituspesti ja on aika tarttua uusiin haasteisiin. Vuodet hallituksessa ovat olleet innostavia, hermoja raastavia, yhteisöllisiä, hulvattomia, kärsivällisyyttä koettelevia ja partioni parasta aikaa. Vuosien varrella on hallituksen kokoonpano muuttunut moneen kertaan, mutta yksi asia on säilynyt läpi koko ajan. Hallitus on aina ollu täynnä intoa kehittää piiriä parempaan suuntaan! Kaikkien hallituksen jäsenten suurin intressi on ollut tehdä partiota paremmin ja saada se mahdollisimman monen saavutettavaksi. Paljon eri asioita on kokeiltu ja osa on osoittautunut toimivammaksi kuin toiset, mutta aina on menty eteenpäin.

Jätänkin nyt hyvillä mielin taakseni pätkivät Skype-yhteydet, tuntikausia kestävät kokoukset, tammikuiset hallitusseminaarit, hallitustoverit ja toivottavasti myös suurelta osin paperipartion.

Kiitos piirihallitukset 2013-2016.

Partiovasemmalla, Reetta

 Kirjoittaja toimii piirissä viestintäministerinä. Kotilippukunta on Tarmontytöt.